Ammatti: konduktööri. Harrastus: perhojen tekeminen.

Perhojen väsääminen on aikaa vievää sekä tarkkuutta vaativa harrastus. Siinä pääsee myös käyttämään luovuuttaan. Vaikka perhojen tekeminen olisi kuinka intohimoinen harrastus, niin että sen parissa kuluu kaikki lomat ja liikenevä vapaa-aika, ei tämä harrastaja laita ammatikseen perhontekijä vaan konduktööri. 

Perhontekeminen ei siis ilmeisesti ole taidetta?

Milloin sitten harrastuksesta tulee ammatti? 

Suomessa on tuhansia taiteilijoita; kirjailijoita, maalareita, säveltäjiä, runoilijoita jne. Suuri osa taiteilee vain lomillaan sekä liikenevinä vapaa-aikoina, tehden päivisin aivan jotain muuta työtä jolla ansaita elanto.

Tuoreen tutkimuksen mukaan taiteilijoistamme elää taiteentekemisellä n. 40%, suurella osalla tulo taiteentekemisestä jää reilusti alle suomalaisen minimipalkan. 

Vanha sanonta on että ei ne suuret tulot, vaan pienet menot. Mutta jos kuukausitulo on sata euroa, niin niiden menojen täytyy olla minimaaliset. 

Ehkä omavaraisena kalastajana tai metsästäjänä sellainen voisi onnistua? 

Suurella osin taiteellaan elävienkin elämä on jatkuvaa kituuttamista, hamaan loppuun asti, koska esimerkiksi tekijänoikeustulot eivät kerrytä eläkettä. 

Mitä niin hienoa sitten on taiteilijuudessa että vaikka käytännössä se olisi vain intohimoinen harrastus, niin moni julistaa olevansa kirjailija eikä laitoshuoltaja? Tai kuvataiteilija eikä baarityöntekijä? Tai säveltäjä eikä musiikinopettaja?

Tosin yksi poikkeus on; näyttelijät. Suomessa on satoja kesäteattereita joissa ahertaa tekemisen ilosta maanviljelijöitä, myyjiä, virkamiehiä jne. Kevät ensin harjoitellaan ja koko kesä sitten näytellään. Silti kesäteatteriväki ei tituleeraa itseään näyttelijöiksi. 

Toisaalta laitosteattereista löytyy näyttelijöitä jotka eivät aikoihin näyttele koska teatterin ohjelmistossa ei ole heille sopivia rooleja. Mutta työttömiäkään he eivät ole, koska palkka juoksee myös sormia pyöritellessä. 

Ilmeisesti laitosteatteri on "oikeaa" näyttelemistä, kun taas kesäteatteri on vain harrastamista, vaikka myös laitosteatterin palkkalaisista löytyy harrastelijoita, jotka ovat päätyneet teatterin palkkalistoille käymättä lainkaan alan opinahjoja, vaan jääneet taloihin avustajaroolien kautta.

Taiteilijat ovat siis jotenkin hienompia ja mielenkiintoisempia ihmisiä kuin duunarit? Taiteilijoita näkyy julkisuudessa, kertomassa iltapäivälehdissä mielipiteitään asioista jotka eivät mitenkään liity omaan tekemisiin. Haastateltavina tai kisailemassa TV:n viihdeohjelmissa. Tai magneetteina lööpeissä. Joku puhuu enkeleille, toinen setvii avioeroaan, kolmas esittelee uutta kesämökkiään.

Perhoja tekevä konduktööri ei pääse lööppeihin muuta kuin tekemällä jonkun sensaatiomaisen saunomisennätyksen. Tai rikoksen.

Voisiko taiteilijuuden vetovoima olla osittain myös siinä että ollakseen taiteilija, täytyy vain sanoa olevansa taiteilja. 

Ollakseen laitosapulainen, täytyy sitä työtä oikeasti myös tehdä?